HYVÄKSYY, MUTTEI HYVÄKSY

Kun viimeaikoina olen nykyisillä asuinseuduillani liikuskellut, harvalukuisten tuttujen kanssa turinoinut, maailmanmenoa ihmetellyt, on eräs seikka minulle selvinnyt. Nimittäin se, että kanssaeläjien keskuudessa esiintyy omituista kaksiajakautumista, ambivalenttia mielenlaatua. Minulla on muutama tuttu, tutun tuttu ja tutuksi tullut reilu kuuskymppinen mies, joiden pöytään silloin tällöin eksyn aamukahville. Alun perin kuvaliikkeen omistajan (hovihankkijani valokuvausalalla) kautta ja kanssa ensimmäiset kontaktit heihin on luotu. Nämä äijänköriläät eivät siis ole ystäviäni, tai läheisempiä tuttaviani, ovatpahan vaan 5- 6 liikeenharjoittajaa (eivät siis ihan tyypillisiä kavereitani) kauppakeskuksessa. Joka tapauksessa on kahvipöydässä yleensä klo. 9:n jälkeen menossa maailmanparannustuokio vailla vertaa. He ruotivat milloin mitäkin asiaa, yleensä haukkuvat hallituksen toimia tai kauppakeskuksen strategiaa tuoda itseään esille ja ihmisten ulottuville (ilmeisesti eivät ole tyytyväisiä 6,5 miljoonan vuotuisen kävijän määrään). Noh, minähän yleensä olen hiljaa, saatan pientä small talk'ia säästä tai urheilusta heittää.
Muutaman kerran on keskustelu kuitenkin lähtenyt rönsyilemään muuallekin. Kerran, pöydässä oli lisäkseni 3 herraa, eräs kysäisi, miksi pidän Amnestyn pinssiä. Minä siihen, että kannatan ja vaatimattomalla summalla tuen sen toimintaa, siis miksen pitäisi? Tähän eräs istujista loihe lausumaan: "Eiks ne oo jotakin hulinoitsijoita tai muita kummajaisia? Minä siihen selvittämään hieman taustoja. Yksi miehistä ilmoitti, ettei ainakaan hän voisi sellaisia tukea. Minä kysyin heiltä: "Eikö ihmisarvo ole tärkeää? Tähän yhdellä suulla: "On tietysti".
He siis kannattivat ihmisarvon toteutumista, mutta eivät järjestöä, mikä sitä puolueettomasti ja väkivallattomasti yrittää parantaa.
Saman tyyppinen keskultelu virisi toisella kertaa luonnosuojelusta ja Greenpeace'sta. Tällä kertaa oli hieman eri seurakunta koolla. Mutta kuitenkin tuli selväksi, kun asiaa utelin, että ei luonnonsuojelussa mitään pahaa ole, päinvastoin, tärkeä asia. Mutta sitä työtä tosissaan tekeviä ei haluta kannattaa, hyväksyä, saatikka tukea.
Kaikki järjetöt, mitkä yrittävät viedä eteenpäin enemmistön hyväksymiä asioita, koetaan jotenkin oudoiksi, niiden jäsenet erilaisiksi, erikoisiksi, jopa vaarallisiksi. Ja tämä on varmasti laajalle levinnyt mielipide, vaikka oma otantani onkin onnettoman pieni.
Tosiasia kuitenkin on, ettei mikään tässä "maailmoista parhaassa" muutu, ainakaan parempaan suuntaan, ilman toimenpiteitä. Eivät ongelmat ratkea itsestään, eikä ihminen paranna tapojaan, jollei häntä havahduteta.
Haluan vielä korostaa, ette mainitsemani herrasmiehet eivät suinkaan ole mitään äärijyrkkiä tai erityisen suvaitsemattomia, vaan ihan tavallisia hyvin toimeentulevia äijiä. En siis heitä ole arvostelemassa tai mollaamassa, mutta heidän, kuten niin lukuisan muunkin, mielipiteistä näkyy tietämättömyys, osin välinpitämättömyys. Ergo; mitä enemmän ympäristö- ja ihmisoikeusjärjestöt saavat sanomaansa ja toimintatapojaan ihmisten tietoisuuteen, sitä useampi mahdollisesti päättää ryhtyä asioita tukemaan ja edistämään.
Tulipahan taas vuodateltua. Nyt on ryhdyttävä pikku hiljaa keräilemää tavaroita, tarkistamaan einesten riittävyttäs ja vaivaamaan mieltää sillä, muistaako kaiken tarvittavan ja mahtukohan se kaikki autoon. Siispä alla olevan samettiruusun kuvan kera Lämmintä Helatorstaita (vaikka märkää tuntuu lupailevan) ja Hyvää Åitienpäivää kaikille, jotka sen ovat ansainneet.