KANAFARMARIN KOHTALO

  Viikonlopun alun kunniaksi kirjoittamaan ryhdyin. Viikonloppu lienee virallisesti alkaa huomenna, muutamilla on alkanut perjantain ja maanantain välinen yö, minä vietän ainaista viikonloppua, tai ainaista arkipäivää, miten vaan. 

  Kynään siis tartuin, kuvaannollisesti. Muutamista tapahtumista, eräästä havainnosta, ties mistä kirjoittaa aion. 

  Aloitetaan munista. Onko teille tutuksi tullut munasyndrooma? Siis se, että vaikka aina munat keittää samalla tavalla, toimii ennen kuorimista samalla tavalla, niin joskus kuoret irtoavat hienosti, toisella kerralla eivät itkemälläkään. Näin meille käy, vaikka saman firman munia käytämme. 

  Munien keittoon löytyy sata ja, ja muutama päälle, parasta, ehdotonta ja sensaatiomaista tapaa. Tee niin, tee näin, tee noin, tee tämän ohjeen mukaa, älä tee näin, noin tai niin. Monia tapoja ollaan vuosien varrella kokeiltu. Aina sama lopputulos; joko irtoaa, tai sitten ei. 

  Munienkeitosta on kehkeytynyt meille ihan oma spektaakkelimme. Jännityksellä tiiraamme kelloa, kattilan pois hellalta otamme, hetken päästä kylmään veteen egut laitamme. Kun sitten on aika kuorimisen, toisiamme vaivihkaa vilkuillen koputtelemme munaa pöytään, alamme irrotella kuorenpalasia. Jos hymy naamalle jommallakummalla viriää, jopa naurunalkua kurkusta purkautuu, on onnen päivä! Jos taas rupeaa ähinää, puhinaa kuulua, lieväksi kiroiluksi äityä, on hetki pilalla, munakuppia ja lusikkaa haalitaan esille. 

  Ilmiö on uudehko. Mikäli oikein muistan, niin vielä kymmenen - viisitoista vuotta sitten ei ongelmaa ollut. Munat keitettiin ilman mietiskelyä, kuoret irtosivat ilman vittuilua. Ruokinta, stressi, mikä lie. Mutta sitä en  usko, että syy on tavassamme munat keittää tai kuoria. Joskus homma toimii, joskus kuoren ja valkuaisen välissä oleva kalvo ei irtoa kuoren mukana, seurauksella, että valkuaista irtoaa kuoren mukana isoja lämpäreitä. 

  Tänään oli lounaaksi mustatorvisienikeittoa. Hilppa keitti munat sen kanssa syötäviksi. Rituaalin mukaan aloimme höyryävien keittolautasten ääressä kuoria munia. Toisiamme vilkuillen. Nyt oli taas se huonompi hetki; ei irronnut kuori! Otin lusikan, kaavin munan ulos kuorestaan, länttäsin lautaselle. Länttäsin liian pontevasti, sillä keittoa roiskahti pöydälle. En yleensä kovin kostonhimoinen ole, mutta nyt loihen sanomaan "vielä joskus hirtän kanafarmarin!"

  No, en varmaan hirtä. Enkä ketään muutakaan. Jos joku vaan selittäisi, mistä kaikki johtuu. Pitäisiköhän vaatia eurodirektiivi, missä määrätään tuottajaa laittamaan munakennoihin keitto-ohje. Ihan sen vuoksi, että voisin hirttouhkauksen asemesta haastaa oikeuteen. 

    Ensimmäinen kouriintuntuva merkki munaongelmasta oli se, kun Hilppa jotain kymmenen vuotta sitten yritti kuoria munia johonkin ruokaan. Minä olin toisessa huoneessa. Kuulun puminaa ja sadattelua keittiöstä. Kohta tuli hiljaista. Menin katsomaan. Hilppa makasi sohvalla saalin alla. Oli saanut tarpeekseen. Huomasin syyn; pöydällä oli yksi "kuorittu" muna. "Kuorittu" siksi, että  kuorenpalasiin oli tarttunut sisusta niin, että muna näytti vanhanaikaiselta käsikranaatilta. 

  Tuosta episodista alkaen on munienkeitosta tullut molempien pakon edessä hyväksymä tapahtuma, jonka lopputulos otetaan vastaan pahemmin kiroilematta. Paitsi jos kylkiäisenä roiskahtaa keittoa pöydälle. 

  Asiaan liittyvä huomio. Kesäkaudella Anttolassa ei puolen vuoden aikana ollut muistini mukaan yhtä ainoaa huonoa kokemusta. Kuoret irtosivat kuin ennen vanhaan. Sama logo munakennossa, mutta varmaan eri tilalta?

  Sitten pari huomiota uutisista. Ollaan menty tämän umpisurkean alkutalven kera siihen pisteeseen, että uutisissa kerrottiin uutisena, että tänään paistoi Helsingissä aurinko. Minä ilmoitan, myös uutisena, että tänään paistoi myös Hollolassa aurinko. 

  Kuulin sivukorvalla, kun uutisissa sanottiin ".... tekevät yhdessä yhteistyötä" En kuullut ketkä tekevät. Mutta mietin, olisikohan ollut tautologiaa mukana? Vai voiko yhteistyötä tehdä muutekin kuin yhdessä? Eli "tekevät yhteistyötä" olisi riittänyt. Sana olisi säästynyt. Sanoo kielipoliisi. 

  Sunnuntaina mennään Kauniaisten jäähallille katsomaan KaTa:n joulunäytöstä. 

  Maanantaina on minulla lääkäri. Polvi ja verikokeiden tukokset esillä. Keskiviikkona yhtiökokous. Pientä vaihtelua arkeen, joka olisi muuten samanlainen kuin viikonloppu. 

  Vielä pari kuvaa selityksineen. Tässä koiramme Doris jouluna 2011. Se nautti silloin vielä elämästään, eikä sitä suotta peitellyt.

  Perhe Tiilikainen oli meillä viime viikonloppuna. Minä jossain vaiheessa teetätin tekoälyllä kuvan Liisasta kanjonin reunalla. Pyysin häntä katsomaan.

  Liisa tuli, katsoi hetken, hymähti. "Peppe-pappa on laittanu tarran! Ja mulla on vielä sukat jalassa!" Lapsia on turha uunottaa. Ne on fiksuja. 

ELÄIMELLINEN 2025

  Vuoden lopulla, tai uuden alussa, olen kasannut blogiini loppuvan/loppuneen vuoden kuvia, yhden/kk. Niin teen nytkin. Tällä kertaa päätin valita kuvia ainoastaan eläimistä. Vaikka en eläimiä erityisesti kameran kanssa kytistele, niin löytyi sentään otos joka kuulle. Paitsi joulukuulle. Siihen piti laittaa muisto monen vuoden takaa. Eikä sekään ole eläin. Tai miten sen nyt ottaa. Mutta se viimeisenä. Marraskuultakaan ei yhtään eläinkuvaa löytynyt, joten se korvaan lokakuisilla muikuilla.

  

  Kuvat eivät ole suinkaan erityisen hyviä. Vuosien varrella olen onnistunut joskus paljon parempiakin nappaamaan. Nämä ovat vain tilanteen eteen tullessa puhelimella otettuja. Eikä niitten laatu asian tarkoitus tietysti olekaan. 

  Vuosi alkoi kauriiden kohtaamisella. Tammikuun 1. päivän aamulenkillä tuli tämä kolmikko vastaan.

  Samoja eläimiä osui 16. helmikuuta Okeroisten pelloilla dallatessa silmiini.

  Joutsenia oli laskeutunut syömään pellolle Riihelän ja Ala-Okeroistentien välille 9. maaliskuuta.

  Kettu kehveli käppäili pellolla, kuinkas muuten kuin Okeroisissa 5. huhtikuuta.

  Kun se minut äkkäsi, päätti piiloutua. Huonolla menestyksellä. Siis minun kohdallani. Jos joku olisi autolla tietä porhaltanut, niin eipä varmaan olisi mitään huomannut.

  Toukokuu, maisemat muuttuvat toisiksi. Kauriit myös. Tuskin Hollolan kauriit meitä Anttolaan olivat seuranneet. Kuva otettu 30. toukokuuta.

  Tätä kuvaa varten ei tarvinnut kiireesti puhelinta taskusta kaivella. Katiskaan oli muutama keskipannun ahven eksynyt kesäkuun alkupuolella. 

  Heinäkuun eläin on rantakäärme. Siksi, että muista en kuvaa näköjään ole saanut. Rantis on vakioasukas, usein näkyvä vieras. Ehkä viime kesänä hieman harvemmin näkösällä. Johtuneeko karkottimista?

  Elokuun 8. tämä ukkonuijapistiäisen toukka oli matkalla jonnekin. Varmaan kohti metamorfoosia.

  Syyskuun 28. päivänä osui kameraan pari amiraaliperhosta. Ei ihan tavallinen näky tuohon aikaan syksyä.

  Hanhia lenteli syyskuun lopulta alkaen jatkuvasti kohti etelää. Tämä joukko oli matkalla lokakuun alkupuolella. 

 Viimeiset muikut lokakuussa ennen Hollolaan muuttoa. Korvaavat marraskuun kuvan. 

  Tämän kuvan myötä kaikille valkean joulun odotusta toivottaa wannabe-pukki Peppe vuodelta 2018. 

MUSTAA JA PIMEÄÄ

   Mustaa ja pimeää. Ei niinkään mieli, vaan olosuhteet ulkona; ei lunta, plussaa pari astetta, aamuisin, päivisinkin, jos ei suoranaista sadetta, niin kosteaa tihua, joka kastelee ulos uskaltautuvan hitaasti mutta takuuvarmasti. Ja on pimeää, vaikka valaistuja reittejä pitkin enimmäkseen dallailen. Ei ole aamukelit kuin pari vuotta sitten. Kun selailin kuvia edellisiltä vuosilta, siis muutamalta, niin valkoista oli maassa jo marraskuun loppupuolella, joulukuusta puhumattakaan. Mutta ei lumi kaikkea merkitse. Jos on kuiva keli, niin mikäs siinä. Kuten pari vuotta sitten.

  Mutta ei puhettakaan. Viime ajat on ollut tällaista.

  Mielen mataloittaa. Musiikki sentään vähän puntteja tasoittaa. 

  Eilisaamu jäi väliin. Siis aamulenkin suhteen. Tiistaina niukahti selkä. Mitään kummempaa en tietääkseni tehnyt. Kun nousin sohvalta alkuillasta, vihlaisi kunnolla. Poltteli niin, että illan kävelin, sen vähän minkä kävelin, kovin kumarassa. Onneksi ei selkä kovin kipeä ollut istuessa tai maatessa. Ylösnousu sitten oli senkin edestä tuskallista.

  Noita selkäsärkyjä minulla silloin tällöin esiintyy. Aina ne ovat melko nopeasti menneet ohi. Niinpä en lakkini päällä hyppinyt. En olisi kyllä pystynytkään. 

  Eilen oli vielä melkoinen kipu. Aamulenkille en tohtinut lähteä. Päivän mittaan alkoi vihlonta hieman hellittää. 

  Tänään ei sängystä nousu ollut enää ylen vaikeaa. Siispä ulos vaan. Nyt, illalla, on selkä enää hieman jäykkä, kun tuolilta tai sohvalta ylös ponnistan. Eiköhän tämä ollut tässä!

  Perhe Tiilikainen tulee huomenna meille. Iiriksellä on taas treenit lauantaina Pajulahdessa. Mukavaa on heitä aina nähdä. Sateista keliä on tosin luvassa, mutta eiköhän me jotain puuhaa keksitä. 

  Joulu vääjäämättä lähestyy. Pienesti ollaan valmisteluja aloitettu. Suuret eivät tosin ole suunnitelmat. Niin kuin ei ennenkään. Perinteinen joulu tulee. Paitsi nyt Tiilikaiset viettävät enemmän aikaa meillä, koska Joni äiti ja veli perheineen ovat joulun kaukana Australiassa. Lunta ja joulukeliä vaan odotellaan. Ei taida ennusteissakaan kyllä sellaista povata. 

  Muuten kuluvat päivät verkkaan. Ja samaa kaavaa noudattaen. Ulkoilua, kirjaa, suoratoistoa, ruokaa, kahvia, pari kertaa viikossa kauppareissua, kerran kirjastoa. Ja illalla espressot. Ei tarvitse edes lumitöihin tarttua. Eikä pihanperille tarpeen sattuessa kipittää. Eikä uuneihin tulta virittää. Pakko sanoa, että välillä tulee ikävä saaressa olemista. Siellä ei juuri koskaan homma mene peukaloitten pyörittelyksi. Toisaalta siellä pimeydessä asuminen saattaisi alkaa vähintään tässä vaiheessa vuotta tuntumaan tylsältä. 

  Täällä ollaan, hyvä niin. On lämmää ilman liiterissä poikkeilua, vesi tulee, vesi menee. Tiskikoneet pelittää. Kauppaan kilsa. Eli en valita. Enkä valittaakseni selästäkään kertonut. Enkä valita kipeää polvea. En ainakaan niin kauan, kun pystyn sen kanssa edes jonkinlaisen lenkin tekemään. Pitää olla tyytyväinen, sillä tässäkin maassa on paljon ihmisiä, joilla on asiat ronskisti huonommin. 

  Jep. Vielä noista uusista titteleistä, joista Ylen sivuilla on juttua ollut. "Campfire barista" ja mitä niitä nyt olikaan? Äkkäsin eilen, että sellainenkin nimike on kuin ylioppilaskokki. Ai mistä tiedän? No selkokielisissä uutisissa kerrottiin, että vielä asiaa ylioppilaskokeista. Niinhän se menee? Eikö vaan?

KATSE TAAKSEPÄIN

    Oppi-isäni rakennusmestarin hommaan, Mälkösen Niilo, sanoi usein, kun oli kyllästynyt rakennusaikataulujen tiukkoihin raameihin, tai johonkin muuhun työmaalla tapahtuvaan hankaluuteen, että tämä läyhke alkoi, kun foinikialaiset keksivät rahan yli 2000 vuotta sitten, eikä loppua ole näkyvissä. No, eivät foinikialaiset tainneet rahaa keksiä. Siellä päin kuitenkin se tapahtui. Mutta hyvin ymmärsin, yhä ymmärrän, mitä Niilo tarkoitti.

  Kun minä katsen elämääni taaksepäin, ajattelen, että läyhke ja vimma alkoi 2000-luvun alkupuolella. Siihen asti oli elämä ollut suunnilleen tasaista junnaamista. 60 vuotta kului, jälkikäteen ajatellen, hissukseen, mitään kovin poikkeavaa ei tapahtunut, maailma kulki aika tasaiseen tahtiin. Toki kuussa käytiin, Neuvostoliitto ja Berliinin muuri hajosivat. Mutta maailma ei kovin hurjasti, tai ainakaan nopeasti, muuttunut. Sitten tuli netti, kohta älypuhelimet, some, teköäly, mot.

  Koko maailma, tai sellainen, jonka virheellisesti käsitämme maailmaksi, muuttui. Hiljalleen alkoi ihmisten käytös muuttua, vihapuhe vallata alaa, käytöstavat (enkä nyt tarkoita nuorisoa) rapautuivat. Itsevaltiaiksi pyrkiviä johtajia alkoi ilmaantua eripuolille palloamme. 

  Asiaa kun tarkastelen, tuntuu, että 60 vuotta elämästäni kului hitaasti, vakaasti. Sitten alkoi se läyhke. Viimeiset 15 vuotta ovat hujahtaneet ohi viidessä vuodessa. 

  En syytä tietokoneita, kännyköitä, tekoälyä. Ne ovat hyviä asioita. Syytän ihmisiä. Ihmiskunta ei kai ole pystynyt näin nopean kehityksen vauhdissa sopeutumaan, ymmärtämään asiaa. Ihmiskunta on ajatellut, että kun tällainen mahdollisuus on, niin tartutaan siihen kaksin käsin, varpaat apuna. Syydetään sontaa ilman seurauksia, myrkytetään ilmapiiri, jaetaan disinformaatiota, minkä avulla toisia nostetaan, toisia lytätään. Se ei ole voinut olla vaikuttamatta kaikkeen. Kahtiajakautuneita kansakuntia, vihaa lietsovia joukkoja, lamaantunutta kansaa ymmällään menosta. 

  Luulen, että tulee aika, jolloin opimme käyttämään viisaiden ihmisten kehittämiä laitteita oikealla tavalla. Se voi vaatia aikaa, lakejakin. Mutta jos ilmastonmuutos saadaan hallintaan, vaikka se valitettavasti utopialta tuntuu, niin ihmiskunnalla on vielä edessään loistava tulevaisuus, joka vie meidät oikeaan maailmaan tästä pienestä aurinkokunnasta. 

  Olipas siinä epämääräistä tekstiä. Tiedän kyllä itse, mitä ajan takaa. No, mitäpä väliä sillä, jos muut eivät. 

  Sitten vielä muut asiat. Aamun uutisissa kerrottiin, että suuret sotateollisuusyritykset ovat parantaneet tulostaan huikeasti. Mitä siitä ajattelen? Ajattelen, että jos ihmiskunta joskus järkiintyy, niin auroista ei ainakaan tule olemaan pulaa. 

  Kun taas tänään katseltiin La Promesaa, mietin haikeana, että jos Aki Kaurismäki olisi sarjan ohjannut, se olisi loppunut jo aikoja sitten. 

  Jos minulta tivattaisiin "elämäni biisiä", en sellaista ehkä ihan helposti pystyisi nimeämään. Mutta elämäni albumin kyllä. Niilon After the Gold Rush! Levyyn liittyy niin paljon muistoja, alkaen Anttolasta, Pennilän yläkerroksesta v. 1971. Eikä loppua näy, sillä se on ainoa albumi, josta voi aina vaan uutta ammentaa. Ainakin siltä tuntuu, kun sen laitan sen soimaan ehkä muutaman kerran vuodessa. Ja on siinä tainnut olla joku välivuosikin. Mutta se ei asiaa muuksi muuta. 

  Loppuun se kuva. Eilisaamulla kävelyllä taas kauriita tapasin. Nyt en kovin hyvää kuvaa saanut.

ANSIOKASTA TOIMINTAA

  Tämä loppupuolelleen kallistuva viikko on ollut hyvä. Ensinnäkin polvi on kestänyt joka aamuisen lenkin dallaamisen. Kovennetulla särkylääkeannoksella, mutta viis siitä. Kun päivänä muutamana en lenkille lähtenyt, oli olo epämukava. Omatunto soimasi. Ainakin 15 vuoden tapa jättää jälkensä. 

  Ilmakin on ollut sopivaa ulkoiluun; pikkupakkasta, ei liukasta. Lääkitystä en kyllä tohdi lisätä, en edes tällä tasolla pitää. Pitää tuo asia lääkärin kanssa ottaa puheeksi. Vastaanottoaika on parin viikon kuluttua. 

  Samalla lääkärikäynnillä, missä polvileikkausta on tarkoitus viedä eteenpäin, käydään läpi myös verikokeitten anti. Labrassa olen jo käynyt, tulokset Omakannasta katsonut. Ei maallikon silmin onneksi mitään hälyttävää. Melkoinen liuta tuloksia, kaikki raja-arvoissa. Tosin kaksi juuri sama, kuin suurin sallittu arvo. Lääkärillä asia sitten lopullisesti varmistuu.

  Eilen sain tehdyksi valokuvakirjatilauksen. Olen Iiriksen vuosikirjan laatinut nyt 11 kertaa, eli siitä asti, kun täytti vuoden. Kolmena kappaleen, joululahjaksi. Annalle ja Jonille, Jonin äidille, sekä meille. Liisan syntymän jälkeen kirjat ovat tietysti olleet molemmista tytöistä, ja onhan kuvissa myös meitä muitakin. 

  Kirjan laatiminen aloittamiseen on joka kerta eräänlainen kynnys. Itse teko Ifolorin ohjelmalla ei kovin hankalaa tai aikaa vievää ole. Suurin homma on kasata siihen laitettavat kuvat omiin kansioihinsa jokaiselle kuukaudelle. Kuvia kun voi olla useammassa paikassa. Tosin kaikki otokset menevät, periaatteessa, suoraan pilveen. On kuitenkin tapauksia, että niin ei käy, joten täytyy käydä läpi tiedostoja läppäriltä, puhelimesta ja pilvipalvelusta. Sitten täytyy odottaa, että Ifolorilta tulee sopiva tarjous. Niitähän tippuu pitkin vuotta, postilaatikkoon, niin sähköiseen kuin peltiseenkin. Niissä on yleensä muutaman päivän voimassaoloaika. Nyt maltoin odottaa Black Fridayta, joka on nykyään yli viikon kestävä. Eilen tuli sitten odotettu 40 %:n alennus. Tarrasin heti kiinni. Yleensä olen joutunut tyytymään 30 prossaan.

  Vielä yksi tyytyväisyyden aihe. Tänään suoritettiin kahden viikon välein tehtävä viikkosiivous. Ja polvi kesti mainiosti imuroinnin. Mm. imurointi näet kuuluu minun tehtäviini. Imurin raahaaminen kerroksesta toiseen, tai huolimaton työskentely, jolloin polvi pääsee vääntymään sivulle, ovat joskus aiheuttaneet ikäviä tuntemuksia, mutta tällä kertaa kaikki sujui mallikkaasti. Niin hyvin, että kiirehdin heti aamusta suoritetun siivouksen jälkeen vielä lenkille. 

  Se olikin viimeinen viikkosiivous ennen joulua. Kahden viikon kuluttua on edessä joulusiivous, joka on viikkosiivousta perusteellisempi rupeama. Sitä myös tehdään eri päiville jakaen. Kerran vuodessa sellainen perusteellinen siivo tehdään, niin Hollolassa kuin Anttolassakin; Hollolassa ennen joulua, Anttolassa kesäkauden alussa toukokuussa. 

  Puuta koputellen tätä kirjoitan. Toivon, ettei ansiokkaasti kulunut viikko pääty vähemmän mukaviin tuntemuksiin. 

  Laitanpa loppuun pari kuvaa Joulukirjastani. Ihan randomina en niitä valinnut, vaan itse laatimani seulan läpäisseenä. Seulan silmäkoko on sellainen, että se läpäisemiseen tarvitaan tiettyyn ajankohtaan sopiva mieltentila. Nämä kuvat sen kriteerin täyttivät.

   Iiriksen temppu trampalla saa hymyn naamalla, joskin elävässä tilanteessa pelon väreet selkäpiihin. 

 Liisa Karihiekalla. Kesää ikävä tulee. No, kunhan tulisi kunnon talvi, jotta sen voisi ensin edestään pois kuluttaa.

Ei kommenttia. Eikä asianajajaa. 

ESPOON MAISEMISSA

  Perjantaina ajeltiin pääkaupunkiseudulle. Vein ensin Hilpan Helsingin jäähallille. Yhden jälkeen oltiin Nordenskiöldinkadulla. Hän meni katsomaan Finlandia Trophya. Minä jatkoin Espooseen, Lähderantaan. Anna oli etätöissä, joten pääsin sisään. Jätin Tiilikaisille pakasteesta tuomamme marjat, join kahvit, soitin Ruikulle. Hän oli maisemissa, joten hyppäsin autoon, ajelin Maunulaan. 

  Risto oli aika hyvässä tikissä. Hänellä on uusi kausi elämässään. Ehkä se on hyvä. Lähitulevaisuus näyttää. Ruikku kiehautti espressot, turistiin, katseltiin äijän uusia ja vanhojakin luomuksia. Niitähän riittää. Pari tuntia kuulumisia vaihdettiin, sitten Riston piti lähteä sovittuun tapaamiseen. 

  Minä ajelin takaisin Lähderantaan. Liikennettä oli kehäkolmosen pohjoispuolella asuvalle ihmeteltäväksi. Navigaattorin avulla selvisin välillä tietöiden vuoksi syrjään ajautumisista huolimatta perille. 

  Anna oli jo lähtenyt hakemaan Iiriksen treeneistä, he olivat menossa Helsingin hallille Hilpan seuraksi. Soitin Jonille. Hän oli bussissa palaamassa töistä. Kerroin, missä olin. Joni ilmaantui pian. Ajettiin hakemaan Liisa päiväkodista. Joni kävi vielä kaupassa, sitten Tiilikaisille.

  Anna, Hilppa ja Iiris kotiutuivat Helsingistä yhdeksän maissa. Liisa oli jo mennyt nukkumaan. 

  Aamulla heräsin kuuden jälkeen. Alhaalta levittäytyi kahvin tuoksu. Joni oli ehtinyt keitellä. Aamupalan jälkeen lähdin siirtämään auton, sillä kahdeksan jälkeen se olisi ollut sakkopaikalla. Samalla dallasin pienen aamulenkin viiden asteen pakkasessa. 

  Pitkäjärven pohjukkaa oli alkanut vetää jäihin.

  Mustarastaita hyppeli kuntoreitin kahta puolta. Yksi pyrähti lähipuuhun, tuijotteli minua kuin kummajaista kaukaa kuuluukin tuijottaa.

  Naisväki, Liisa pois lukien, oli lähdössä taas Helsingin jäähallille. Kun Liisa oli aamutoimet suorittanut, suunnattiin ulos, Joni, Liisa ja minä. Määränpäänämme oli lähellä mäen päällä olevan Aurora Karamzin huvimajan raunio. Huvimajasta, joka paloi joskus kauan sitten, on jäljellä vain vähän perustuksia ja kasa kiviä. Hienot näkymät mäeltä yhä avautuvat Pitkäjärvelle ja sen yli.

  Iltapäivällä lähettiin, kotijoukko, käymään Viherlaakson kirjastossa. Se on Liisan suosikkikirjasto, sillä siltä saa automaatista kaakaota. Nyt kävi kuitenkin kehnosti. Kaakaojauhe oli masiinasta loppunut, joten se pärskäytteli kuppiin ainoastaan kuuman veden ja maidon sekoitusta. Eihän sitä Liisa juonut. Siispä, koska kaakao kuului matkan ohjelmaan, ajettiin Bembölen Kahvituvalle. 1737 rakennettu Bellin tilan päärakennus on idyllinen paikka. Me Jonin kanssa otettiin kahvit, Liisa tietysti kaakaon. Hinta kirjaston automaatin 50 senttiin verrattuna oli kuusinkertainen, mutta tytön ilmeestä päätellen sen väärti. 

  Monia peleä ehdittiin Liisan kanssa pelailla, ennen kuin tytön nukkuma-aika tuli. Minusta tuli Lähderannan kruunaamaton Uno-kuningas, sillä valtaosan peleistä korjasin itselleni. Ehkä nuoruudessa Seilonniemen pelihelvetissä istutut tunnit eivät ole menneet hukkaan. 

  Porukka kotiutui illalla kymmenen jälkeen kisoista. Me Hilpan kanssa kerättiin tavarat, lähdettiin kohti Hollolaa. Vesisateessa ajettiin. Lahtea lähestyttäessä muuttui sade rännänsekaiseksi. Perille päästiin hieman ennen puoltayötä. 

  Joo. Vielä muutaman kuvan laitan. Iiriksestä en yhtäkään. Hän ei halua itseään kuvattavan. Mutta laitan yhden tytön palkintohyllystä. On muutaman pokaalin jo ehtinyt hankkimaan. 

  Palaan vielä käyntiin Ruikun luona. Hän painaa hommiaan, joskin kausivaihtelua esiintyy. Tässä kuva taitelijan työpöydästä, jonka äärellä hän loihtii vahasta mallit teoksiinsa, lähettää ne valimoon, missä niistä tehdään muotit ja valetaan haluttuun metalliin. Älkää kysykö enempää. Minen ymmärrä muuta. En edes sitä, kuinka Ruikku tuosta paljoudesta löytää sen, mitä on juuri tekemässä.

  Kuten aina, joitakin rippusia miehen töistä sain mukaani. Yksi on Ruikun näkemys hänen suuresta idolistaan Jimi Hendrixistä, 

VERISTÄ POHDINTAA

   Kun tässä on tullut tuijotettua La Promesaa vaikka kuinka kauan, niin alkoi mietityttää, mistä sanonta "siniverinen" on peräisin. No, kysymään. Selvisi mm. seuraavaa: 

  Ilmausta "siniverinen" käytettiin alunperin Espanjassa kuvaamaan aatelisia, joiden iho oli niin vaalea, että heidän suonensa näkyivät selvästi sinisinä. Tällä haluttiin korostaa, että heidän verensä oli "puhdasta" eikä siihen ollut sekoittunut alempien luokkien verta.

  Nykyaikana termiä "siniverinen" voidaan käyttää myös yleiskielessä kuvaamaan rikasta ihmistä, ilman historiallista sidonnaisuutta aatelistoon. 

  Asia selvä. Mitä muita "verisiä" sitten löytyy? Punaverinen? Tietokone kertoi, suppeasti, että punaverinen yleensä kuvaa ylhäistä syntyperää tai aatelisuutta. Myös?!? Eli ei aatelisen veren värillä mitään merkitystä ole. 

  Itse yhdistän "punaverisen" hyväkuntoiseen äijänkörilääseen, lihaisaan ja punakkaan. Tosin lihavuus ja punakkuus ovat useinkin merkki muusta kuin hyvästä kunnosta. 

  Entäs kylmäverinen? Ilman ylemmältä taholta kysymistä tiedän, että kylmäverinen tarkoittaa tunteettoman, kylmän luonteen omaavaa henkilöä, paremmassa merkityksessä kylmän rauhallista, viilipyttyä. Myös tiettyjä hevosrotuja, kuten suomenhevosia.

  Vähäverinen lienee aneeminen ja veretön kuollut. Lopetan tähän, ettei jää veriin.

  Eilen oltiin katsomassa leffa DELIVER ME FROM NOWHERE. Sehän kertoo Pomon NEBRASKA- albumin syntymisen tarinan. Tarinan, mihin liittyy lapsuuden muistot ja traumat. Hyvin kului reilu parituntinen. Paitsi alun 20 minuutin mainos-osio. 

  Viikonloppuna on edessä Helsinki - Espoo. Hilppa, Anna ja Iiris menevät katsomaan Finlandia Trophya. Vien Hilpan Helsingin jäähallille perjantaina iltapäivällä. Anna ja Iiris menevät sinne illaksi. Minä ajelen sitten ehkä tapaamaan ystävääni Ristoa, mikäli se on hänelle ok. Sitten usmuutan Epooseen.

  Ollaan yötä Tiilikaisilla. Naisväki, ilman Liisaa, menee lauantaina taas kisoihin. Minä vietä aikaa Jonin ja Liisan kanssa. Pakkaskelejä näyttäisi Espoossakin silloin olevan. Tiijä, vaikka pulkkamäkeen päästäisiin. 

  Lauantai-iltana ajetaan sitten kotiin Hollolaan. 

  Yksi lempikirjailijoistani, Kurt Vonnegut, pitäisi ottaa kertaukseen. Hulvattomia tarinoita herra kirjoitteli. Voin kevyesti yhtyä Wikipedian luonnehdintaan: 

  Vonnegut tunnettiin osin sarkastisesta kirjoitustyylistään, joka oli sekoitus dokumentaarista kuvausta, science fictionia, mustaa huumoria ja satiiria. Vonnegutin tarinoiden kantava sanoma on voimakkaan humanistinen, joskus osin anarkistinenkin.

  Mistä yht'äkkinen mielenkiinto Vonnegutiin? No, bongasin netissä pariin hänen sitaattinsa.

   "Sanon puheissani, että taiteilijoiden uskottava tehtävä on saada ihmiset arvostamaan elämistä edes vähän. Minulta kysytään, tunnenko ketään taiteilijaa, joka olisi tehnyt tuon. Vastaan: 'The Beatles teki.”

 “Ihmiselämän tarkoitus, riippumatta siitä kuka sitä hallitsee, on rakastaa ketä tahansa, joka on lähellä rakastettavana.” 

  "Mikä se sellainen mies on, joka haluaa tehdä tyttärestään perämoottorin?"

  Jätän teidät pohtimaan, oliko K. Vonnegut tosissaan, kun noita lausahteli? Albert Einstein varmaan oli seuraavan ajatuksensa myötä. Ainakin hän oli oikeassa.

  ”Olemme luoneet nykyisen maailman ajattelullamme, joten emme voi muuttaa sitä ilman, että muutamme ajattelutapaamme.”

  Loppuunpa laitan pari kuvaa Anttolasta. Ne on napattu 13. marraskuuta 2013.