Viikonlopun alun kunniaksi kirjoittamaan ryhdyin. Viikonloppu lienee virallisesti alkaa huomenna, muutamilla on alkanut perjantain ja maanantain välinen yö, minä vietän ainaista viikonloppua, tai ainaista arkipäivää, miten vaan.
Kynään siis tartuin, kuvaannollisesti. Muutamista tapahtumista, eräästä havainnosta, ties mistä kirjoittaa aion.
Aloitetaan munista. Onko teille tutuksi tullut munasyndrooma? Siis se, että vaikka aina munat keittää samalla tavalla, toimii ennen kuorimista samalla tavalla, niin joskus kuoret irtoavat hienosti, toisella kerralla eivät itkemälläkään. Näin meille käy, vaikka saman firman munia käytämme.
Munien keittoon löytyy sata ja, ja muutama päälle, parasta, ehdotonta ja sensaatiomaista tapaa. Tee niin, tee näin, tee noin, tee tämän ohjeen mukaa, älä tee näin, noin tai niin. Monia tapoja ollaan vuosien varrella kokeiltu. Aina sama lopputulos; joko irtoaa, tai sitten ei.
Munienkeitosta on kehkeytynyt meille ihan oma spektaakkelimme. Jännityksellä tiiraamme kelloa, kattilan pois hellalta otamme, hetken päästä kylmään veteen egut laitamme. Kun sitten on aika kuorimisen, toisiamme vaivihkaa vilkuillen koputtelemme munaa pöytään, alamme irrotella kuorenpalasia. Jos hymy naamalle jommallakummalla viriää, jopa naurunalkua kurkusta purkautuu, on onnen päivä! Jos taas rupeaa ähinää, puhinaa kuulua, lieväksi kiroiluksi äityä, on hetki pilalla, munakuppia ja lusikkaa haalitaan esille.
Ilmiö on uudehko. Mikäli oikein muistan, niin vielä kymmenen - viisitoista vuotta sitten ei ongelmaa ollut. Munat keitettiin ilman mietiskelyä, kuoret irtosivat ilman vittuilua. Ruokinta, stressi, mikä lie. Mutta sitä en usko, että syy on tavassamme munat keittää tai kuoria. Joskus homma toimii, joskus kuoren ja valkuaisen välissä oleva kalvo ei irtoa kuoren mukana, seurauksella, että valkuaista irtoaa kuoren mukana isoja lämpäreitä.
Tänään oli lounaaksi mustatorvisienikeittoa. Hilppa keitti munat sen kanssa syötäviksi. Rituaalin mukaan aloimme höyryävien keittolautasten ääressä kuoria munia. Toisiamme vilkuillen. Nyt oli taas se huonompi hetki; ei irronnut kuori! Otin lusikan, kaavin munan ulos kuorestaan, länttäsin lautaselle. Länttäsin liian pontevasti, sillä keittoa roiskahti pöydälle. En yleensä kovin kostonhimoinen ole, mutta nyt loihen sanomaan "vielä joskus hirtän kanafarmarin!"
No, en varmaan hirtä. Enkä ketään muutakaan. Jos joku vaan selittäisi, mistä kaikki johtuu. Pitäisiköhän vaatia eurodirektiivi, missä määrätään tuottajaa laittamaan munakennoihin keitto-ohje. Ihan sen vuoksi, että voisin hirttouhkauksen asemesta haastaa oikeuteen.
Ensimmäinen kouriintuntuva merkki munaongelmasta oli se, kun Hilppa jotain kymmenen vuotta sitten yritti kuoria munia johonkin ruokaan. Minä olin toisessa huoneessa. Kuulun puminaa ja sadattelua keittiöstä. Kohta tuli hiljaista. Menin katsomaan. Hilppa makasi sohvalla saalin alla. Oli saanut tarpeekseen. Huomasin syyn; pöydällä oli yksi "kuorittu" muna. "Kuorittu" siksi, että kuorenpalasiin oli tarttunut sisusta niin, että muna näytti vanhanaikaiselta käsikranaatilta.
Tuosta episodista alkaen on munienkeitosta tullut molempien pakon edessä hyväksymä tapahtuma, jonka lopputulos otetaan vastaan pahemmin kiroilematta. Paitsi jos kylkiäisenä roiskahtaa keittoa pöydälle.
Asiaan liittyvä huomio. Kesäkaudella Anttolassa ei puolen vuoden aikana ollut muistini mukaan yhtä ainoaa huonoa kokemusta. Kuoret irtosivat kuin ennen vanhaan. Sama logo munakennossa, mutta varmaan eri tilalta?
Sitten pari huomiota uutisista. Ollaan menty tämän umpisurkean alkutalven kera siihen pisteeseen, että uutisissa kerrottiin uutisena, että tänään paistoi Helsingissä aurinko. Minä ilmoitan, myös uutisena, että tänään paistoi myös Hollolassa aurinko.
Kuulin sivukorvalla, kun uutisissa sanottiin ".... tekevät yhdessä yhteistyötä" En kuullut ketkä tekevät. Mutta mietin, olisikohan ollut tautologiaa mukana? Vai voiko yhteistyötä tehdä muutekin kuin yhdessä? Eli "tekevät yhteistyötä" olisi riittänyt. Sana olisi säästynyt. Sanoo kielipoliisi.
Sunnuntaina mennään Kauniaisten jäähallille katsomaan KaTa:n joulunäytöstä.
Maanantaina on minulla lääkäri. Polvi ja verikokeiden tukokset esillä. Keskiviikkona yhtiökokous. Pientä vaihtelua arkeen, joka olisi muuten samanlainen kuin viikonloppu.
Vielä pari kuvaa selityksineen. Tässä koiramme Doris jouluna 2011. Se nautti silloin vielä elämästään, eikä sitä suotta peitellyt.
Perhe Tiilikainen oli meillä viime viikonloppuna. Minä jossain vaiheessa teetätin tekoälyllä kuvan Liisasta kanjonin reunalla. Pyysin häntä katsomaan.
Liisa tuli, katsoi hetken, hymähti. "Peppe-pappa on laittanu tarran! Ja mulla on vielä sukat jalassa!" Lapsia on turha uunottaa. Ne on fiksuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti