KOHTI PUUKKOA

  Tein päätöksen. Päätös koskee jalkaa, vasenta polvea. Polven nivelrikon kanssa olen raahautunut, milloin tuskallisesti, milloin lähes kivuttomasti, pian kolme vuotta. Kerran oli jo ortopedin puheilla, mutta koska tilanne oli silloin parempi, päätettiin leikkaus vielä jättää odottamaan.

  Jatkuvan polven jumppaamisen, kunnollisten kenkien, polvituen ja kipulääkkeitten kera olen viime aikoihin pärjännyt. Nyt alkaa olla turhan vaikeaa. Vaikka lenkillä käyn yhä lähes joka päivä, niin yhä tuskallisemmaksi meno on muuttunut. Eivät kipulääkkeetkään enää juuri helpota. Eikä niitä voi ylenmäärin edes popsia. 

  Viimeisenä pisarana on kipu alkanut valvottaa. Aamuöisin, lähes joka aamu. särkee polvea niin, että ei uni enää tule. Vaikka kuinka yrittää etsiä sopivaa asentoa, ei sellaista löydy. Niinpä tein pari päivää sitten ratkaisun, otin ensimmäisen askeleen kohti tekonivelleikkausta. Monta askelta on kuitenkin vielä jäljellä, olkootkin vaikka kuinka kivuliaita. Mutta juna on liikkeellä. Jos höyryä piisaa, niin ennen pitkää se saavuttaa leikkaussalin.

  Torstaina käytiin katsomassa Loistava ystäväni Kaupunginteatterissa. Kannatti mennä. Kolmen tunnin (väliaikoineen) esitys toi Lenùn ja Lilan tarinan 1950-luvulta 2010-luvulle katsojien eteen karsittuna, totta kai, mutta ymmärrettävänä. Ainakin kirjat ja tv-sarjan katsoneena olin hyvin tapahtumissa mukana. Ehkä ennakkoon tutustumattoman on hieman hankalaa kaikkea sisäistää. 

  Ikävää, että teattereiden työ on vaikeutunut rahoituksen vähenemisen vuoksi. Kuten on monen muunkin taiteellisen alan. Kiitos tämän ajan vääristä asioista säästämisen, asenteiden muokkautumisen kaikkea luovaa vähintään aliarvostavaksi. No, pääasia, että meillä on hyvä hallitusohjelma!

  Vaikka aamulenkit ovat käyneet kivuliaiksi, lähes joka aamu, säävarauksella, kuitenkin ulos olen raahautunut. Koska asfaltti on kovaa dallata, olen usein ajanut autolla valaistujen ulkoilureittien ääreen. Niitä täällä onneksi riittää. Olen ajatellut, että vaikka polveen sattuu, niin kauan kuin kipu ei yllä päähäni luomalla asteikolla (1-10) ysiin, liikkua aion. 

  Lenkeillä kuuntelen tietysti musiikkia. Se vie osaltaan ajatukset pois polvesta. Olen viime aikoina kuunnellut muutamaa uutta tuttavuutta. Mm. Phoebe Bridgers, Big Thief ja Fountaines D.C. ovat olleet listalla. Kaksi ensimmäistä USA:sta, kolmas Irlannista. Indie-genreä edustavat kaikki. 

  Musiikkia julkaistaan maailmalla niin kaamea määrä, että siitä helmien poiminen on hakuammuntaa. Varsinkin, kun en seuraa mitään musiikkisivustoa, lue artikkeleita, etc. Joskus kokeilu osuu kohdilleen, joskus saattaa tulla huti. Ja jos uusien etsiminen alkaa kyllästyttää, voi aina turvautua vanhaan ja tuttuun. Ry Cooder ja Jackson Browne ovat välillä tuoneet turvallisuutta kokeiluiden väliin. 

  Ennen olin sitä mieltä, että jokainen albumi on kokonaisuus, joka pitää kuunnella sellaisenaan, sillä se ilmentää artistin elämää ja kuvastaa maailmaa juuri tekoaikakaudella. Näin vanhemmiten on mieleni siinä asiassa muuttunut höllemmäksi. Nykyisin olen taipunut kuuntelemaan artisteilta suoratoistopalvelun  valmiiksi luomia soittolistoja. Alkuperäinen mielipiteeni ei toki ole muuttunut, mutta ei liian tiukkapipoinen pidä olla. 

  Nyt kello kolkuttaa seitsemää. Sadetutkan mukaan pilvet ovat ohittaneet tienoon. Minä otan ja lähden lenkille. Ja mietin, että on joku litra vettä ehtinyt virrata Puumalansalmesssa siitä kun Peppe-poikanen pureskeli heinänkortta Piskolan pientareilla. Ei ollut nivelrikkoa, ei pilvisiä päiviä, ei sadetta lain, ei suunnitelmia, ei isoja huolia. Eikä budseja korvissa, saatikka musiikin valinnassa vaivaa.