KESKIKESÄ MENI ENNEN KUIN KESÄ ALKOI

  Keskikesä oli ja meni. Kohti syksyä mennään. Jospa matka syksyyn olisi vähän kesäisempi kuin matka keväästä keskikesään. 

  Kesä  on kuitenkin kesä. Näin tuumivat Iiris, Liisa ja ja Iiriksen kaveri Sointu. 

  Peppe-pappa myötäilee, kun sattui tuo hetki olemaan jotensakin viluton. 

  Muutamia kesäisiä päiviä on toki ollut. Niitä ei lupeissa lähiaikoina lisää ole. Säätietieteilijät arvelevat, että kymmenen seuraavan päivän aikana päivälämpötilat ovat haarukassa 13-19 astetta. Plussaa! Sadetta lähes joka päivä, joskin useimpina vain vähäistä. Jospa heinä- ja elokuu ovat parempia. 

  En minä kyllä valita. Minkä nyt vähän. On nimittäin aika outoa, että koko keväänä ja kesänä on ollut vain muutama vuorokausi, jolloin ei ole tarvinnut taloa lämmittää. 

  Lapset kuitenkin vedessä viihtyvät. Minä en. Saunasta pikaisesti käväisen. Kävi veden lämpötila laiturin päässä +20:ssä, mutta oli eilen +17. Tuuli sotkee, lämpötila vaihtelee. 

  Anna on viemässä Iiristä ja tämän kaveria Sointua Joensuuhun luisteluleirille, tulee tänään takaisin. Ensi lauantaina loppuu Iiriksen leiri ja Jonilla alkaa kesäloma. Sitten on perhe Tiilikainen saaressa kansamme viikon, ennen kuin Iiriksen seuraava leiri alkaa. Niitä hyviä ilmoja, sanon sen taas, kaivataan. 

  Trump ei malttanut olla pitämättä näppejään pois Iranista. Varpaillaan maailma odottaa, mihin kaikki johtaa. Sanoin Trump, vaikka USA se se sinne iski. Noudatan yleistä medioiden linjaa. Asioista otsikoidaan "Trump hyökkäsi Iraniin" ja "Kuinka se ja se Trumpiin vaikuttaa". Tosiasiassa USA iski Iraniin ja maailman tapahtumien käänteet vaikuttavat USA:han, toki Trumpiin siinä ohessa. Media on kai sisäistänyt, että Trump on diktaattori. Minä olen sisäistänyt, että Trump diktaattoriksi haluaa, mutta ei vielä sellainen ole. Antsan sanoi: "Taivas varjele, mitä sieltä tulee", jos Trumpista oikeasti diktaattori tulee. 

  Joopa joo. Lopettelen. Lähden ulos katsomaan, mitä Hilppa ja Liisa puuhaavat. Laitan pusakan niskaan. Mutta en pipoa. Nyt on kesä, nääs.

FAKTAA VALIKOIDUSTI, FIKTIOTA FABULAAN

  Kello on yhdeksän. Vettä tihuuttaa, olemattoman vähän. Ennusteet eri lähteistä kertoivat illalla, että yön aikana sataa sellaiset 4-6 milliä. Sademittari kertoo, että vettä on satanut yksi milli. Lähteestä riippuen päivän (klo. 9- 18) aikana sataa 7-11 milliä. Jos osumatarkkuus on yöllistä luokkaa, niin ehkä pari milliä tulee. 

  Sen verran kosteaa ulkona kuitenkin on, että tupapäivä on tulossa. Mikäs siinä. Voi vaikka kirjoitella, lukea, suoratoistoa tuijottaa. 

 Hilppa juhannusruusuja keräsi, kun muutama oli jo kukkaan puhjennut. 

   ...ja päätti loihtia kahden munan kakun. Oikein sydänvuokaan sen leipoi. Kuvassa on tietysti vasta pohja. Iltapäivällä se on sitten saanut täytteen väliinsä, hunnun ylleen.

  Siinä faktaa. Mukana tosin fiktiota myös. Sääennustajien tarinoissa. Nyt on fiktion vuoro. 

  Kirjoitin 1980 ja 1990 lukujen taitteessa kirjan. Tai no, sepitelmän. Kirjoituskoneella naputtelin. Scifi juttu. Tarinan alku sijoittuu vuoteen 2078. Lähetin parille kustantajalle. Sain kohteliaat palautteet tyyliin "Kiitos lähetyksestänne. Se ei tällä hetkellä valitettavasti sovellu yhtiömme julkaisuaikatauluun."

  Joskus 2000-luvun alussa siirsin tekeleen pöytälaatikosta tietokoneelle. Silloin tällöin on mielessä käväissyt kirjotuksen päivittäminen, mutta haaveeksi on jäänyt. 

  Kirja kertoo, lyhyesti kuvailtuna, ihmiskunnan avaruudesta, Tau Cetin suunnalta, saaman viestin, viestin, mitä ei pystytty tulkitsemaan, mutta pääteltiin avunpyynnöksi, seurauksesta. Päätettiin lähettää retkikunta kohti Tau Cetiä, eli 11,9:n valovuoden päähän. Se, että teknologia oli harpponut pitkiä askelia, ja maailmantilanne oli niin stabiili, että yhteistyö eri suurten valtioiden välillä toimi, oli mahdillistanut tämän valtaisan hankkeen. 

  Se siitä. Loput ehkä vuonna 2031. Jos päätän aloitta kuusivuotisen projektin, joka tähtää kirjan julkaisuun 80-vuotispäivänäni. 

  Alkupalaksi kuitenkin PROLOGI:

  Jossain linnunradan tähtisumun keskellä kommunikoi kaksi tajuntaa. Välimatka on tuhansia valovuosia; sillä ei ole niille merkitystä. Niillä ei ole ruumista, ne eivät ole joku, määrätty, ne ovat kaikki. Ne eivät tarvitse suuta, päätä, käsiä, kaapelia, radiota, kommunikoimiseen. Ne ovat vanhoja, paljon vanhempia kuin planeetta maa. Toinen niistä tietää paljon, toinen paljon enemmän, yhdessä ne tietävät valtavasti. Mutta ne eivät tiedä kaikkea. Ne ovat saaneet tehtävän, taas uuden. Lisää tehtäviä tulisi ajan saatossa. Tehtäviä toisissa galakseissa, koska etäisyyttä ei niiden kannalta ole olemassa. Nyt meneillään oleva tehtävä oli saattaa yhteen kaksi älyllistä elämänmuotoa, joiden välimatka on vain 11,9 valovuotta, on mitätön säteeltään yli neljän miljardin valovuoden kokoisessa maailmankaikkeudessa.       

  Ne tietävät, mikä tehtävä on, mutta eivät tiedä, miksi. Niin kuin ennenkin, vain se, kuka on tehtävän antanut, tietää syyn. Siten oli ollut ennen, siten tulisi olemaan vastakin. Siksi ne eivät tiedä kaikkea.     

  ”Kohta on aika”, viestittää toinen.     

  ”Kuinkahan onnistumme tällä kerralla?” arvuuttelee toinen.     

  ”Se ei ole enää täysin hallinnassamme.”     

  ”Niin, olemme antaneet niille kaiken tarpeellisen, luoneet puitteet. Voimme vain odottaa, ohjata ehkä hieman muutamia mieliä. Joskus onnistumme, joskus emme.”     

  ”Sääli, että niin paljon työtä menee toisinaan hukkaan.”     

  ”Nyt lähtökohta on kerrankin kunnollinen. Häiriötekijöiden todennäköisyys on kuitenkin suuri, kuten aina. Kulttuurit ovat niin erilaisia.”   

  ”Toivotaan parasta. Seuraa tarkasti tapahtumia. Minä keskityn seuraavan vaiheen synnyttämiseen.”     

  Tajunnan virrat ajautuvat pitkin linnunradan mittaamatonta ulappaa…   

  Loppuun vielä pala faktaa. Kello on vartin yli kymmenen. Vettä ei edes tihuuta. Unikossa oli eilen kaksi kukkaa, tänään aamulla jo seitsemän. 

KESÄN AVAUS TÄMÄKIN

  Tänään ilmeni akuutti tarve lääkkeestä. Siispä utsimaan, onko Anttolan apteekki auki. No olihan se, ap. ja ip, välissä 1,5 tunnin tauko. Soitto tarkensi, että kyseistä tavaraa on hyllyssä. Siispä iltapäivällä veneen kokka kohti Anttolaa. Aika tuulista oli ajella. Varmaan puuskissa 6-8 m/s. Ja pohjoisen puolella. Ei ollut kovin lämmintä, vaikka arska paisteli lähes pilvettömältä taivaalta. 

  Kun apteekki oli takana, päätettiin mennä, kylillä kun oltiin, yksille Poijuun. Siellä ei päät yhteen kolkkaneet. Pari asiakasta lähti juuri kun saavuimme. Ostimme juomat, Hilppa jonkun lonkeron, minä oluen. Urhoollisesti suuntasimme terassille, vaikka se oli tuulen armoilla. Isot aurinkovarjot pyörivät ja lepattivat melkoisesti, kun voimakkaampi puuska sattui kohdalle. Kahdestaan istuttiin. Ihan kuollutta ei silti ollut. Jokunen vene lähti laiturista, parin saapui satamaan. 

  Hyvältä maistui kylmä olut. Juomat hörpittyämme veneelle, vastatuuleen pinnistelen läpi Harvion, Huhtisalmesta oikaisten läpi, venettä keikuttavassa laitavastaisessa Leppäniemen ympäri, loppu laitamyötäisessä melkoisessa, Juvalta asti voimiaan keränneessä aallokossa. 

  Hyvin onnistui matka. Vaikka ripauksenkaan paraskavedekatriafobiasta kärsivä ei olisi paattiin astunut. 

  Huomenna on taas aurinkoista. On myös lähes tuuletonta, joten sää lämpenee lähelle hellelukemia. Jos lämpenee. Luotto ennusteisiin on nimittäin vähäistä. Jos kuitenkin niin käy, että säälaitokset ovat arponeet oikein, niin päivällä lähdetään taas veneellä liikkeelle. Nyt vain toiseen suuntaan. Käydään uudistunut Lietveden Siltakahvila testaamassa. Tai sitten Pistohiekka Resort tarkastetetaan. Tuskin molemmissa. Ei vanhan miehen rakko kestä monia kahveja yhdellä reissulla. Kahvittelumatka siis on kyseessä. Kesän avausoluet tuli jo juotua, antaa seuraavien odottaa arvoistaan tapahtumaa. 

  Aamulla laitoin korvanapit, ensimmäistä kertaa puoleentoista kuukauteen. Kuuntelin pari kertaa uunituoreen Neil Youngin ja The Chrome Heartsin albumin Talking to the Trees. Bändi on uusi, joskin osa jäsenistä tuttuja. 10 biisiä, 37 min 56 s. Tuttua Niiloa. Ehkä olisin odottanut jotain uuttakin, mutta vakuuttavaa menoa toki. Ja kuuntelukertojen myötä tulee albumi osoittamaan tasonsa. 

  Lähi-Idässä alkoi uusi rähinä. Rähinät ovat Lähi-Idän erikoisalaa. Vaikka Putin yrittää omia maailman rähinäpäällikön titteliä, niin Lähi-Itä ei helpolla luovuta. No, siellä on vaikeita uskonnollisia etc, skismoja, vuosisataisia syitä. Niitten ratkominen ei ole aivan yksioikoista. Sellaista se on, kun tunne ja usko ohittavat järjen. Toivotaan, ettei äidy isoa paloa. Kaikki tuollaiset kahinat vaikuttavat aina tavallisten dallaajien elämäänkin. Puhumattakaan, mitä tuhoa, kuolemaa, surua, vihaa ja katkeruutta ne paikanpäällä aiheuttavat.

  Me täällä elämme omassa minimaailmassamme. Siis Hilppa ja minä. Yritämme olla katsomatta liikaa uutisia, suljemme silmät ja korvat hallituksen liirumlaarumeilta. Mutta emme unohda missä mennään. Vaikka mieli välillä tekee. 

  Kun liikaa alkaa ahistaa, on paras lähteä taivastelemaan pihalle. Katsella vaikka, kuin Saksan kirveli kukkii...

  ...tai kuinka yksi noin kahdestakymmenestä unikonnupusta alkaa valmistella aukeamistaan.

  Ei se sotien kauheutta, ei politiikkojen omahyväistä jorinaa, ei sotahullujen uhoa Suomessakin muuksi muuta. Saa kuitenkin mielen virkeämmäksi.  

VALOA IKKUNOISTA

  Tänään pesin ikkunat. Tuli "kylet kippeeks". Vaikka joka päivä tulee jotakin, ja yleensä paljon rasittavampaa, tehtyä, niin aina, kun on kyseessä uusi liike, alkaa kylkiin sattua. Sellaista sattuu. Tällä iällä. Sellaista, että sattuu. 

  No, nyt näkee ulos. Eivät ne ikkunat tosin perin likaisia olleet. Vuotuinen pesu kuitenkin on kerran vuodessa tehtävä. Eihän se muuten olisi vuotuinen. 

  Puitakin ehdin hieman pilkkoa ennen lounasta. Lounaaksi oli tänään pyttipannua. Se koostui eilen yli jääneistä perunoista ja kananrintapaloista, ruohosipulista ja paistetuista munista. Siinä aterioidessamme Hilppa mainitsi, että hän tekee huomenna makkarakeittoa. Minä siihen, vastavetona, ilmoitin tyhjentäväni huussin. Meillä toimii demokratia. Kumpikin kantaa kortensa kekoon omilla vahvuuksillaan; Hilppa kokkaamisella, minä paskahommilla. 

  Demokratiaa tarvitaan laajemminkin. Noin yleisesti ja ympäri maapallon. Sitä, ja sen puolustajia tarvitaan, sillä demokratiaa ollaan rapauttamassa, ihmisarvoa väheksytään, tai sitä ei tunnusteta laisinkaan, vähemmistön oikeudet kyseenalaistetaan, tai ne suorastaan poljetaan syvimpään rimpeen. Johtajat lähipiireineen ajavat mistään välittämättä omia ja kaltaistensa etuja antaen väheksymiensä ihmismassojen vaikka kuolla nälkään. Tai kuolla ulkomaisiin vankiloihin, minne heitä laittomasti kuskataan. Vahvemman oikeus tuntuu olevan oikeus tehdä mitä haluaa, unohtaa ihmisyys ja inhimillisyys, saattaa maailma takaisin keskiajalle. Euroopassa, Amerikassa, joka puolella on menossa demokratian alasajo, diktaattorien esiinmarssi. Se tapahtuu hiljalleen, mutta saattaa äkkiarvaamatta olla totta. Missä tahansa. Paitsi Suomen Etelä-Savossa, Anttolassa, Avokkaansaaressa, Saarelan tilalla. No, mahdollisesti myös joillain muillakin alueilla. Hyvä juttu. 

  Täällä Saarelassa jatkuvat omanlaisensa hirmutyöt siitä, mihin tarina edellisessä blogissani päättyi. Se uuttera amppari yrittää yhä valloittaa huussin. Kaksi kertaa olen ed. tarinan julkaisun jälkeen hävittänyt pesän alun. Äsken näkyi ampiainen taas aloittelevan rakennustöitä. Ei taida auttaa, vaikka Trump välittäjäksi tulisi. Ei onneksi tule. Ei tällä pläntillä ole tärkeitten metallien esiintymiä. Eikä ole presidentti Stubb hänkään jaellut viisaita neuvojaan.

  Pakotteita olen tuuminut. Vaikea kuitenkin keksiä. Ampiaisten yhteiskuntarakenne on minulle vieras. Ainoa pakote, minkä olen nähnyt mahdolliseksi, on tuhota rakennusprojektit. En kuitenkaan ole ajatellut huussista Luonterin Rivieraa tehdä, vaikka lopulta luultavasti onnistun ampiaisen ja sen mahdolliset lajitoverit karkottamaan. 

  Huomisen aikataulu on selvillä. Keskiviikon myös. Torstaina samaten; Mikkeliin menijöitä ollaan. 

  Jussiin ei ole kuin alle kaksi viikkoa. Missä helteet? Ollaan oltu saaressa puolitoista kuukautta, eikä yhtään hellepäivää. Viime vuosina on toukokuussa niitä ollut useita. Saatikka kesäkuun alkupuolella. En minä helteitä niinkään kaipaa. Kuitenkin saisi kahdenkympin, vähän päälle, päiviä olla enemmän. Kun yöt ovat alle kymmenen, päivät nippa nappa viisitoista, on pakko huushollia lämmittää. En kuitenkaan valita. Pikkasen marmatan, mutta sitä ei lasketa. 

  Loppuun laitan pari vanhaa kuvaa. Meikäpoika ongella jotakin 1956. Aika matalalla näyttää vesi olevan silloinkin. 

Ritva ja minä 1954, oletan. Otsatukka oli pop.

SINNIKKÄÄN AMPPARIN TARINA

  Ilta alkaa hiljalleen painua kohti Peppe-Papan nukkuma-aikaa. Tuli mieleen kuitenkin kertoa lyhyt ja surullinen tarina uutterasta ampiaisesta (Vespula vulgaris). Tämä kaikin puolin kunnollinen ja ansiokas kuningatar aloitti pesän teon huussiin pari viikkoa sitten. Heti, kun sen puuhat huomattiin, otti paha ihminen huussin kalustoon kuuluvan lyhytvartisen luudan ja huitaisi pesänalun irti. Tietysti paha ihminen odotti ensin hetkeä, milloin amppari oli nakertamassa rakennusainetta jostakin sopivasta puusta. Pesä oli tarkoitus sijoittaa huussin sisäkattoon, aivan oven yläpuolelle, joten rakennustoiminta oli helppo havaita istunnon aikana. 

  Kului pari päivää pahan ihmisen asioidessa niitten aikana kevein mielin huussissaan. Vaan sitten, kolmantena kuului surinaa. Kuningatar oli palannut! Tällä kertaa oli peruskivi laskettu huussin kurkilankun alapinnalle takaseinän lähelle. Taas paha ihminen tarttui luutaan, jo aiemmin kerrotuin seurauksin.

  Huussikäynnit jatkuivat, ilman erityistä vaaraa tulla pistetyksi, tällä kertaa vain vuorokauden. Pahan miehen vaimo ilmoitti, että nyt se kehno on valloittanut seinällä roikkuvan lattiaharjan alapuolen, valanut anturat jouhiin kiinni. Paha ihminen lähti taas reissuun. Pahat mielessä, kuten pahalla ihmisellä tuppaa olemaan. Pesän tekele sai kyytiä, niin myös paha ihminen. Kuningatar oli viisaudessaan kätkeytynyt harjan jouhien sekaan, ja hyökkäsi salaman kimppuun. Huitoen ja huutaen, hyppien ja hihkuen, pakeni paha ihminen, pääsi ilman pistosta taloon sisään. Kohta meni hän hipihiljaa huussille vakoilemaan, vieläkö ampiainen näreissään paikalla partioi. Ei partioinut. Eikä näkynyt, ei kuulunut muutamaan päivään. Huussissa alkoi seesteinen normaaliaika.

  Mutta mutta... Paha ihminen oli aliarvioinut kuninkaallisen ampiaisen vietin perustaa itselleen ja tulevalle armeijalleen pesä. Taas surisi huussissa. Tällä kertaa ovinurkassa olevan pienen hyllyn alapuolelle oli ampiaisvirkakunnan kaavoittaja merkannut tontin. Jo alkoi pahan ihmisen niska punoittaa. Ja luuta töihin. Nyt ilman pakomatkaa selvisi paha ihminen, amppari oli varmaan rakennustarvikeostoksilla. 

  Viimeisestä rakennusyrityksestä on nyt kulunut kolme päivää. Joka kerta, kun paha ihminen, tai hänen vaimonsa, menee huussiin, pälyilevät he, oven varovasti avattuaan, ympärilleen, kuulostelevat, vasta sitten uskaltavat istuutua suorittamaan, mitä suorittamaan tulivat.  

  Paha ihminen tietää, että on paha. Ei evoluution jossain vaiheessa loihtimaa elollista saisi noin kohdella. Kyllä riittäisi, kun ihminen tappaa toisiaan Gazassa, Ukrainassa, muuallakin. Mutta ihminen on sellaiseksi muovautunut, sen saman evoluution tiimellyksessä, että se tekee pahoja tekoja. Vaikka tietää niitä tekevänsä. Paha ihminen, joka tällä kertaa lymyilee Peppe-Papan kehossa, puolustelee kuitenkin tekoaan, säälittävästi. Hän vetoaa siihen, että ampiaisen pistot ovat kivuliaita, ja jos, pesäyhteiskunnan kasvaessa, pistoja tulee useita, niin myös vaarallisia. Ja ennen kaikkea kesemmällä huussin suomaa helpotusta tulee käyttämään myös kaksi lasta. 

  Aika hankala on tämä tilanne. Peppe-Pappa on jäävi arvioimaan, toimiko hän oikein vai väärin. Mutta sen Peppe-Pappa tietää, että jos kysyttäisiin tältä tekoälyn luomalta, pesänsä menettäneeltä ampiaiselta, niin vastausta ei tarvitsisi epäillä.

TAAS YKSI ON POISSA

  Eilen soitti Haneli. Aloitti säästä, small talkilla tuulisesta säästä, köhäisi, sanoi "on vähän suru-uutisia." Minä häkeltyneenä, että mitäs?

  "Kääriäisen Markku on poistunut", vastasi Haneli.

  Olin hetken hiljaa, sulattelin. Ei nimittäin ollut kauan, kun Markku minulle soitti. 

  "Milloin?", kysyin, kun hetken olin sulatellut. 

  "Pari päivää sitten. Poikansa oli mennyt katsomaan, kun ei ollut saanut yhteyttä. Markku oli istunut hengetönnä kotonaan".

  Surullista. Vähän alle kahdeksankymppisenä tuli Markulle lähtö. Minkä lie vienyt. Isompia tauteja ei hänellä tietääkseni ollut. Sydän? Se lienee yleisin syy äkilliseen kuolemaan? Varmaan selviää, sillä eiköhän tapaus tutkita.

  Markusta kuvia hieman kaivelin koneen uumenista. Koska tilanne on surullinen, niin laitan tähän otoksen surullisesta tapahtumasta. Markku äiti-Elinan hautajaisissa 2022.

  Markun olin tuntenut pikkupojasta asti. Hänen sukunsa oli isovanhemmilleni tuttu. Mitä kautta, se on jäänyt minulle hieman hämäräksi. Joka tapauksessa Markun täti Tyyne miehensä Aleksin (Aleska) kanssa vietti 1950- ja 1960-luvuilla kesiään Piskolan Ylätalossa. Myös Markun vanhemmat, toinen täti Ella, sekä sisarukset Piskolassa joka kesä kävivät. 

  Muistan 1960-luvun loppupuolelta sen, kun Markku saapui Piskolaan USA:n armeijan Jeepillä. Sillä sitten ajeltiin pitkin metsäpolkuja. Se oli varmasti ensimmäinen auto, mikä kävi Kurenpään torpalla. Torpalla, missä asustivat Elsa ja Viljo Ikonen (Kipsakan Vilkki) monipäisen lapsikatraansa kanssa vuoteen 1958 tai 1959. Sitten he muuttivat kirkolle, ja torppa jäi kylmilleen. Nykyään on metsäautotie mennyt torpan jäännösten ohi jo vuosia. 

  Siihen aikaan siskollani Ritvalla ja Markulla oli jotain vispilänkauppaa, mutta asia ei pidemmälle edennyt. Ritva lähti kohta maailmalle, ensin Saksaan, sitten Itävaltaan, Markku asui Helsingissa, myös välillä Tukholmassa, elivät kumpikin omaa elämäänsä. 

  

  En Markkua nähnyt kuin muutaman kerran satunnaisesti vuosikymmeniin. 2000-luvun loppupuolella tapahtui käänne. Ritva, joka kävi kesäisin Suomessa, tapasi Markun uudelleen. Se johti kihlaukseen. Olisikohan ollut 2009? Kihloissa he olivat Ritvan kuolemaan saakka. 

  Kesäisin sisko oli Suomessa, Anttolassa tai Lahdessa. Tai Markun luona. Samoin jouluisin. Markku kävi aika usein myös Itävallassa. Piskolassa kihlapari vietti kesäaikaa aika lailla. 

  Kun Ritva menehtyi keväällä 2015, ja samana vuonna alkukesästä tätini Liisa, talon viimeinen asukas, niin Markku ja hänen siskonsa Irma alkoivat kesäisin asustella Piskolassa. Ihan hyvä, pysyivat rakennukset ja pihapiiri asutun oloisina. Markku bunkkasi "renkituvassa", eli pihasaunan kamarissa, Irma itse talossa. 

  Varsinkin marja- ja sieniaikaan Markun löysi takuuvarmasti metsästä. Sitä jatkui viimekesään asti. Mutta ei tule enää yhteisiä mustikkareissuja (Markku, Hilppa ja minä!) Juuri tuon Kurenpään torpan lähellä useina kesinä ollaan oltu ämpäreitämme täyttämässä. Ja autolla  sinne mentiin. Mutta ei Jeepillä. Heinäkuussa, kun pihasaunan vieressä kasvava puutarhavattu kypsyy, niin meille tulee Tainalta  kutsu poimimaan. Ja aina ollaan jäätelökahvit nautittu harjakaisiksi Piskolan tuvassa. Emäntänä Irma, jäätelönä Aino. Kerran Markku, varakas, mutta tarkka Markku, minulle paljasti, että he Irman kanssa syövät kahdestaan tavallista jäätelöä, mutta ostavat Ainoa tarjouksesta pakkaseen.  

  Kesäkuu alkoi, juhannus lähestyy. Osallistujamäärä on vähentynyt. Markku on muilla mailla, Irma odottelee jalkaleikkausta. 

  Markkua tuli siis tuollaiset 15 vuotta nähtyä paljon. Juuri kesäisin. Juhannuskokolla, jos sen vain sai polttaa, takuuvarmasti. Noista juhannuksista on paljon muistoja, vaikka eivät ne mitään riehakkaita juhannusjuttuja olleet. Tai ehkä juuri siksi. 

  Tässä Ritva ja Markku jussina 2014. Ritvan viimeisenä juhannuksena. 

  Vuotta aiemmin Markku käristeli makkaroita kokossa. Hän kiikuttaa niitä nautittavaksi avojaloin, ehkä pari juhlajuomaa nauttineena.  

  Oli pakko ikuistaa makkaramestarin varpaitten väliin jääneet heinät.

Herrasmies juhannuksena 2016...

... ja 2017.

Unohdetaan juhannus. Ritva ja Markku 2013 Tainan synttäreillä. 

Hanelin ja meikän kanssa uistelemassa 2021.

  

  Lepää rauhassa Markku. Sinua muistelen aina, kun Kurenpäänniemellä marjassa tai sienessä kuljen.